Alla Erjan kirjoittama juttu Rengon yhdistyksen kirjoituspiiristä. Juttu ilmestyy Eläkeliiton vuosijulkaisussa.
Kirjoittajaksiko Rengon yhdistyksen kirjoituspiirissä?
Tulin kerrostalon portaisiin. Vedin kädelläni kaiteen pinnoja. Siitä kuului kiva ääni. Veli kulki edellä eikä kieltänyt minua tulemasta perässä. Veljen kaverin luona oli huone täynnä pikkupoikia. Minä heidän joukossaan yksin, 5-vuotias tyttö. Miksi tulin tänne. Kukaan ei huomaa minua. Näin ison kerrossängyn ja otin pohjasta kiinni ja nostin ja nostin ja nousihan se sänky. Nyt katsoivat kaikkiminua ja näkivät, kuinka vahva olen.
Kotona en ollut enää varma, nousiko se sänky ollenkaan.
Koulun aineiden jälkeen en ollut kirjoittanut mitään luovaa tekstiä, en vapaaehtoisesti. Kammo kirjoittamiseen lähti koulusta, niin minulla kuin monella muullakin. Tämän takia pelästyin, kun yhdistyksemme puheenjohtaja Tuija pyysi minua vetämään kirjoittajapiiriä. Aloite yhdessä kirjoittamiseen ja lukemiseen oli tullut jäsenistöltä. Kyvyistäni olin varma… ainakaan en osaa ohjata muita. Alkuun piti kuitenkin päästä ja ajattelin että voinhan siellä istua ”viran puolesta” ja keittää vaikka kahvia.
Vähitellen nousi ajatuksia vuosien varrelta, jolloin olin pohtinut kirjoittamista, ainakin sen
yrittämistä. Olisi kiva kirjoittaa pieniä muistoja, lapsuudesta, kouluajoilta ja aikuisuudestakin. Ei isompaa vaan pieniä tarinoita. Eikä niiden tarvitse olla kaikkien totta. Muistot muuntuvat ajan myötä. Voi antaa mielikuvituksen päästä lentämään ja tosi muuttuukin fantasiaksi.
Istun ihmettelen
eksyneen – onnettomanko
viesti on, kenen?
Ruoho kasvaako
keväthän nyt on
leskenlehdet, missä? Vuokko
Loppuvuodesta -25 kokoonnuimme ensimmäisen kerran, kymmenisen kirjoittamisesta
kiinnostunutta jäsentä. Lähinnä juttelimme alkuun, mitä olemme kirjoittaneet, runoja, tarinaa, muisteloita, fantasiaa. Päätimme etsiä opettajan. Löysimme Annikan, sanataiteen opettajan, joka kävi Rengossa kolme kertaa kevään aikana. Istuimme kuin koulun penkillä, kuuntelimme ja katsoimme mitä asioita ja ohjeita hän oli päämme menoksi koonnut. Ja kirjoitimme.
Opin että kirjoittaa voi missä ja milloin vain. Alkuun pääsee vaikka sanalistalla, siitä mitä näkee sillä hetkellä, unesta, säästä tai valokuvasta. Eikä alussa kannata kontrolloida kirjoittamistaan, vaan antaa sanojen tulla, mitä mieleen tulee, kynää nostamatta ja ennen kaikkea ajattelematta pilkkuvirheitä. Yhdeksän pisteen virheitä ei luovassa kirjoittamisessa jaeta. Myöhemmin ehtii korjata, makustella sanoja ja luoda tekstiin tunnelmaa. Kiva oli aloittaa kirjoittaminen mielivaltaisesti valitusta lauseesta tai parista sanasta keskeltä jotain kirjaa. Pieneen tarinanpalaseen, jonka opetta luki, kirjoitimme jatkon. Kiehtovaa miten erilaisia loppuja sama alku voi eri kirjoittajien kynästä saada.
Lukemalla ääneen omaa tekstiään, kuulee siinä sellaista mitä ei kirjoittaessa näe. Oppii myös tuntemaan paremmin itseään. Olenko tuo tosiaan minä? Miksi lukemani kuulostaa vieraalta?
Kurssilla, muiden läsnäollessa saattaa olla vaikea lukea omaa kirjoitustaan ääneen. Siihen ei onneksi ole pakkoa mutta kotona se kannattaa. Toisten kirjoittamien tekstien kuunteleminen myös opettaa ja rikastuttaa omaakin ajattelua samoin kuin kirjojen lukeminen.
Kanootti lipuu
aallokko liplattelee
kesäinen ilta
Usva leijailee
öinen viileys haihtuu
kuikka huutelee Eeva-Riitta
Kroppa se kremppaa
rahisee ja rätisee
Onko se minun? Erja
Mieluinen kerta oli, kun kokeilimme haikujen kirjoittamista. Haiku on vanha japanilainen
runomuoto, jolla on tietty rakenne. Länsimaissa se kirjoitetaan yleensä kolmelle riville niin että ensimmäisellä rivillä on viisi tavua, toisella 7 tavua ja kolmannella jälleen viisi tavua. Aiheet liittyvät pääasiassa luontoon. Haikujen kirjoittaminen alkoikin tuntua hauskalta. Ohessa muutama esimerkki.
Tutkitusti kirjoittaminen tukee ja pitää yllä muistia, hyvää mieltä ja yhteyttä omaan
elämänhistoriaan. Porukassa kirjoittaminen on sosiaalista vaikkei itse sanoisi sanaakaan ääneen.
Näin se estää syrjäytymistä. Ikäihmisillä on paljon kokemusta ja viisautta. Kirjoittamalla voimme tarkastella sitä ikään kuin huomaamatta eri näkökulmista. Mitä enemmän muistelee, sitä enemmän muistaa asioita ja tapahtumia muistojen ympäriltä. Ja ennenkaikkea, sitä voi jakaa eteenpäin, vaikka lastenlapsille.
Kirjoitustapaamisista jäi paljon käteen vaikkakin paperille toistaiseksi vähemmän. Tunne on jossain takaraivon takana, että kyllä tämä tästä. Varsinkin kun saatiin Annika vielä jatkamaan syksyllä.
Tunturissa tuntee
tuulisen tuiverruksen
rauhoittaa mielen
Kuukkeli seuraa
pienen hetken rinnalla
piiloutuu metsään
Väreissä hehkuu
pohjan kanervakangas
luonnon taidetta Markku
Erja Lukkari
Rengon yhdistys